Pompeji

3. Teatteritaide

Teatteriesitysten tulo Roomaan oli vahvassa yhteydessä Campanian alueelta Atellan kaupungista peräisin oleviin kansanomaisiin farssinäytelmiin eli atellaaneihin. Tämä voi osaltaan selittää Pompejin kaupungin pitkää teatteriperinnettä, sillä kaupungin teatteri on 150 vuotta vanhempi kuin Rooman kaupungin ensimmäinen pysyvä teatterirakennus.

Koko kaupungin väki seurasi teatterissa esitettyjä näytäntöjä ja katsomoon asetuttiin istumaan sosiaaliluokkien järjestyksen mukaisesti. Neljässä alimmassa rivissä sijaitsivat kaupungin neuvoston jäsenten kunniaistuinpaikat ja keskikatsomo oli varattu vapaille miespuolisille kansalaisille. Katsomojaon täydensivät neljä ylintä riviä, jossa sijaitsi naisten ja orjien istuinpaikat.

Pompejin teatterissa esitettiin aluksi kreikkalaisia tragedioita ja komedioita, myöhemmin myös roomalaisia näytelmiä. Varsinkin kreikkalaisen Menandroksen (342–291 eKr.) kirjoittamat uuden komedian näytelmät tulivat Roomassa suosituiksi. Kreikkalainen arkaainen komedia, jonka maineikkain edustaja oli Aristofanes (445–385 eKr.), esitti lähinnä poliittisen elämän liittyvää sisältöä ironisessa ja kriittisessä muodossa. Uuden komedian aiheet tulivat arkielämästä, minkä vuoksi tämä yksinkertainen ja välitön näytelmäkirjallisuuden laji sopi paremmin roomalaisen yleisön makuun. Johtava latinalainen uuden komedian taitajan Plautuksen suuri kansansuosio perustui hänen tuotantoon, joka esitti kreikkalaisen komedian sisältöä roomalaisten karkeamman maun mukaisesti. Keisariajan alusta alkaen teatterin klassillisten lajien suosio laski ja komediasta ja tragediasta tuli pelkkiä kirjallisuudenlajeja, joita ei enää tuotu näyttämöille. Poliittisen vallan ruodinta ei sopinut roomalaiseen mentaliteettiin, minkä vuoksi valtiovalta suosi yksinkertaisempia ja vaarattomampia lajeja kuten miimiä ja pantomiimiä.

Miimi oli kreikkalainen näyttämötaiteen laji, jossa ilmein, elein ja liikkein kuvattiin arkipäivän tapahtumia ja mytologisia kohtauksia. Hauskoja ja hillittömiä näytelmiä esitettiin Roomassa ensimmäisen kerran vuonna 173 eKr. ja se saavutti nopeasti suosion kaikissa eri kansanryhmissä. Näytelmien onnistuminen oli riippuvainen näyttelijöiden taitavuudesta esittää tapahtumia ilman sanallista ilmaisua. Miiminäytelmien kehityksen myötä myös naiset alkoivat esiintyä ammattinäyttelijöinä. Aiemmin näyttelijän ammatti oli varattu ainoastaan miehille, jotka esittivät molempien sukupuolien roolit.

Pantomiiminäytelmässä näyttelijä oli yksin näyttämöllä ja hän esitti yksin kaikki kohtauksen roolit tanssin ja liikkeiden keinoin. Näyttelijällä oli kasvoillaan teatterinaamio ja kuoro esitti taustalla tarinan juonta. Pantomiimitanssijoista tuli usein oikeita julkkiksia. Esimerkiksi keisari Neron suosikkitanssija Paris esiintyi Pompejissa ja Herculaneumissa hieman ennen kaupunkien tuhoutumista. Lukuisat epigraafiset todisteet kertovat pantomiimitaiteen nauttimasta suosiosta ja maineesta. Tärkeä pompejilaisen teatterielämän lähde on kuitenkin yksityistalojen seinämaalaukset ja mosaiikit, joihin on kuvattu näytelmäkohtauksia ja naamareita.

 

  • Näyttelijä
  • Naamio
  • Maski