Pompeji

6. Adoptio

Avioliitossa syntyneiden biologisten lasten ohella roomalaisilla oli mahdollisuus hankkia laillisia jälkeläisiä adoption kautta. Verisukulaisuutta tärkeämpi seikka roomalaisille oli nimen periytyminen. Tämän vuoksi adoptio, lapseksi otto, oli melko yleistä roomalaisperheissä. Yleisintä adoptio lienee ollut senaattorisäätyisten perheiden keskuudessa; sillä taattiin miespuolinen perijä omaisuudelle ja nimelle. Käytännössä adoptoitavat olivat siis aina poikia, joskin kirjallisuudesta tunnetaan joitain erityistapauksia tyttöjen adoptiosta ja laillisesti tyttärenkin adoptointi oli mahdollista.

Adoptiota pidettiin normaalina toimena, eikä adoptoidun lapsen odotettu katkaisevan suhteita biologiseen perheeseen. Ajatus adoption taustalla on hieman sama kuin avioliitonkin, molemmissa tapauksissa kyse oli valtaoikeuksien ja omaisuuden uudelleenjärjestelyistä sekä perheiden välisten suhteiden luomisesta. Avioitumiseen verrattuna adoptio erosi siinä, että sen saattaminen voimaan vaati viranomaisten hyväksynnän. Adoptoitavan henkilön ei välttämättä tarvinnut olla lapsi, etenkin silloin, jos sitä käytettiin politiikanteon välineenä. Esimerkkinä voidaan mainita 1. vuosisadalla eKr. elänyt patriisisukuinen Publius Clodius Pulcher, joka antoi itsensä adoptoitavaksi plebeijisukuun voidakseen  hakea vain plebeijeille avoinna olevaa kansantribuunin virkaa. Erityisen tärkeäksi adoptio nousi Rooman keisarikaudella 100-luvun aikana, kun keisarit alkoivat adoptoida seuraajansa.