Pompeji

7. Kuolema ja periminen

Kuolema oli roomalaisille jokapäiväinen vieras, sillä kuolleisuus oli varsin suurta kaikissa ikäluokissa. Kuoleman sattuessa perheen kohdalle, oli tietenkin syytä järjestää hautajaiset. Eri hautajaiskäytännöt vaihtelivat vainajan iän ja sosiaalisen statuksen mukaan. Jos mahdollista, lähimmät omaiset olivat paikalla elämän viime hetkillä, ja perheenjäsenten velvollisuutena oli hoitaa vainaja kunniallisesti hautaan. Hautaamatta jääminen olisi ollut roomalaiselle pahin mahdollinen kohtalo, joten ihmiset suunnittelivat usein jo eläessään omat hautajaismenonsa.

Ennen hautausta vainaja asetettiin esiin hautavuoteelle, ja tätä ennen ruumis piti pestä ja voidella. Varsinaiset hautajaismenot sisälsivät kulkueen (pompa funebris), jossa vainajaa saattoi hautapaikalle surupukuun pukeutuneet perheenjäsenet ja muut läheiset. Hautajaiskulkueessa oli elementtejä, jota tunnetaan edelleenkin: hautavuodetta kantoivat vainajan lähimmät miespuoliset sukulaiset ja vainajan kunniaksi pidettiin ylistyspuheita.

Hautausmaat sijaitsivat kaupunkien ja asutuskeskusten ulkopuolella. Hautapaikan sijainti ja ulkonäkö riippuivat vainajan statuksesta: erilaisia hautaustapoja tiedetään olleen rikkaiden monumentaalihaudoista kaikkein köyhimpien yhteishautaukseen. Keskiluokkaiset roomalaiset saattoivat puolestaan ostaa hautapaikan erityiseltä hautayhdistykseltä. Suosittu hautaustapa oli polttohautaus, mutta ruumishautaustakin esiintyy. Hautajaisten jälkeen omaiset suorittivat puhdistusriittejä ja myöhemmin vainajia muistettiin erilaisten juhlapyhien aikaan, jotka ajoittuivat etenkin kevääseen. Juhlien aikaan haudoille vietiin uhreina ruokaa ja seppeleitä. Näin perheet paitsi kunnioittivat kuolleita esivanhempiaan, myös varmistivat sen, etteivät heidän vihaiset henkensä palaisi takaisin kummittelemaan.

Isän kuoltua tämän omaisuus siirtyi perillisille, jotka saivat yhtäläisen osuuden perinnöstä, jos erillistä testamenttia ei ollut laadittu. Omaisuuden hallintaoikeus saatettiin kuitenkin myöntää jälkeenjääneelle puolisolle, jotta tällä säilyisi valta yhteisiin lapsiin. Varakkaiden roomalaisten keskuudessa kuitenkin yleistyi tapa tehdä testamentti, jolla isä saattoi mm. määrätä pojan osattomaksi perinnöstä. Isän vallassa ollessaan tytöt olivat perijöitä siinä missä pojatkin, joskin tunnetaan tapauksia, joissa tytärten perimysoikeuksia yritettiin rajoittaa laein. Roomalaisille perijän sukupuolta tärkeämpi seikka oli se, että omaisuus pysyi oikeissa käsissä, eli omalla suvulla, ja tästä syystä tyttöjen perintäoikeuden rajoittaminen ei onnistunut. Tyttöjen tiedetään kuitenkin perineen enemmän irtainta omaisuutta, kun taas arvostettu maaomaisuus siirtyi useammin pojille.

  • hauta
  • Alttarihauta