Pompeji

5. Lapset

Antiikin aikana lapsikuolleisuus oli hyvin suuri. Noin 25–30% lapsista kuoli ennen 1-vuotispäiväänsä. Koska imeväiskuolleisuus oli korkea, perinteisesti on ajateltu, ettei vanhempien ja lapsien välille kehittynyt lämpimiä tunteita. Tämän käsityksen mukaan yläluokan perheessä syntynyt lapsi annettiin heti imettäjän huomaan, ja perhe suri kuollutta lasta vain sen vuoksi, ettei tämä koskaan päässyt täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnassa ja jatkamaan suvun nimeä. Tämä antiikin kirjallisuudesta omaksuttu käsitys on saanut viime aikoina väistyä uusien tulkintojen tieltä, sillä roomalaisen yläluokkaisen miehen tuottama teksti ei paljasta juuri mitään äitien ja lasten välisistä suhteista.

Todellisuudessa kokenut imettäjä, joka ruokkimisen lisäksi myös huolehti lapsen kasvatuksesta, saattoi hyvinkin olla nuoren äidin tuki ja turva. Vaikka imettäjän ja hoidokin välille saattoikin muodostua tiivis ja läheinen suhde, myös molempien vanhempien osallistumista lapsen kasvattamiseen pidettiin tärkeänä. Hemmottelua ei suositeltu ja äidin hyve oli ankaruus, toisaalta myös äidinrakkautta pidettiin tärkeänä. Lasten ja vanhempien välisistä tunteista saa hyvän kuvan hautapiirtokirjoituksista, joita surevat vanhemmat ovat laatineen kuolleiden lastensa muistoksi osoittaen aitoja lämpimiä tunteita.

Kirjallisuudessa ei ole juurikaan mainintoja lastenhuoneista; lasten ja aikuisten tiloja asuintaloissa ei ollut eroteltu samoin kuin nykypäivänä. Lapsia ja heidän leikkejään tunnetaan joistakin kirjallisista kuvauksista sekä taide-esineistä, kuten reliefeistä ja maalauksista. Myös jonkin verran leluja on löytynyt kaivauksista. Kasvatus koettiin tärkeäksi ja useat lapset saivat myös jonkinlaista koulutusta: kaupungeissa toimivat alkeiskoulut opettivat niin tytöille kuin pojillekin lukemista ja laskentoa. Koulujen ja lukutaidon yleisyyttä on kuitenkin vaikea arvioida, ja oletettavasti suurin osa roomalaislapsista ei päässyt koskaan kouluun. Varakkaimmissa perheissä lasten koulutuksesta huolehti kotiopettaja. Alkeisopetuksen jälkeen opintiellä jatkoivat lähinnä varakkaiden perheiden pojat, jotka valmentautuivat virkauraa varten.

Varhaislapsuuden leikki-iän katsottiin loppuneen noin seitsemän vuoden iässä, varsinaisesti lapsuus loppui viimeistään avioliittoon, etenkin tyttöjen osalta. Orjalapset aloittivat työuransa aikaisintaan noin kuusivuotiaina. Poikien siirtymistä nuoruudesta aikuisikään juhlittiin erityismenoin, noin 16–17 -vuoden iässä. Aikuistumisriitin näkyvin osa oli pojan togan vaihtaminen miehen togaan juhlallisessa menossa, jonka yhteydessä poika uhrasi kotijumalille ja tämän jälkeen siirtyi kaupungille mukanaan perheensä ja läheisiä ystäviä, jotka saattelivat tämän kaupunginarkistoon rekisteröitäväksi uudeksi kansalaiseksi. Aivan heti ei nuoren roomalaispojan virkaura päässyt kuitenkaan alkamaan, sillä soveliaana alaikärajana julkisten tehtävien hoitamiseen pidettiin 25 vuotta. ”Nuorempia miehiä” merkitsevää iuniores-nimitystä käytettiin aina 47-vuotiaisiin miehiin asti! Tyttöjen osalta samantapaista aikuistumisriittiä ei roomalaisilta tunneta. Nuorina avioituneiden tyttöjen tiedetään kuitenkin uhranneen lapsuusiän togansa ja lelunsa jumalille, ilmeisesti häämenojen yhteydessä, joten tämä lienee poikien aikuistumisjuhlan lähin vastine.

  • lapset leikkimässä
  • Noppapeli
  • Nopat